s Mammalaiffii: Onko lihavuus sairaus?

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Onko lihavuus sairaus?

Olen lähiaikoina törmännyt useampaan blogipostaukseen, jossa käsitellään lihavuutta. Tekstit ovat hyvin erilaisia ja käsittelevät asiaa eri tavoin. Yksi tuntee ajatuksistaan piston sydämessään, kun toiselta ei heru kauniita ajatuksia lihavasta ihmisestä sitten millään.

Nuo tekstit "iskee" mua aina suoraan sydämeen, sillä tiedän olevani lihava ja myös tunnen sen päivittäin elämäni käänteissä ja touhuissa... Voisin toki olla vielä lihavampikin, mutta onneksi en ole, sillä jo nyt oloni ei ole enää niin energinen kuin joskus aikoinaan (yläaste), kun olin normaali painoinen.

Nuo postaukset luettuani, päätin kirjoittaa oman postauksen aiheesta, koska asia on minulle hyvinkin ajankohtainen/oma. Haluan kirjoittaa aiheesta myös siksi, jotta saadaan myös lihavan ihmisen näkökulma asiaan, jota kovin moni helposti pui mielessään.

Onko lihavuus sairaus? ...Minun tapauksessani on!


Iso maailma tekee joskus vahvastakin naisesta "alastoman ja haavoittuvaisen". (Photo: CC by Carloz ZGZ)

Minun kohdallani kaikki oikeastaan alkoi siitä, että pienenä olin allerginen lisäaineille ja sen myötä minulle tuli hurjan suuri houkutus käydä SALAA tuhlaamassa puolet viikkorahastani (siihen aikaan viikkorahani oli 1 markka) kioskille karkkeihin. Sain rahalla jopa 10 karkkia ja voi että sitä nautintoa, joka niistä tuli. Ne maistui todella hyvälle juuri sillä hetkellä, mutta myöhemmin ne saivat ihoni kutiamaan ja sain niistä ihottumaa.

Kotona meillä ei ikinä ollut karkkia, koska olin allerginen. Äitini tosin joskus teki itse toffeeta, mutta eihän se sama asia ollut, vaikka hyviä nekin oli. Tämä oli aikaa, jolloin söin silloin tällöin salaa karkkia.

Yläasteella viikkorahani oli tuplaantunut ja kun sillä ei leffaan päässyt, niin useasti se tuli taas tuhlattua karkkiin tai muihin herkkuihin ruokatunnilla. Kyllähän minä viikkorahoistani pyörän ja tietokoneenkin aikoinaan säästin, mutta paljon meni myös herkkuihin...

Kauppikseen opiskelemaan mennessäni pääsin töihin opiskelijakunnan kioskiin ja tukkuhintaiset karkit olivat viimeinen "niitti" ja painon kohoaminen oli taattu! Mutta vielä olin terve ja tunsin oloni hyväksi ja energiseksi. Tuli toinen kauppisvuosi ja kioskin pitäminen jatkui ja niin myös herkkujen syönti ja painonnousu. 

Oloni alkoi muuttumaan tukalaksi ja mulla ei vaan enää riittänyt energiaa mm. steppiin, vaan lintsasin sieltä SALAA ja mussutin jotain herkkua jollain kalliolla luonnosta nautiskellen. Sanoisin, että aika "sairasta" puuhaa. Miksi en vaan voinut ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä sinne steppiin. Sen jälkeen olisi ollut parempi ja kevyempi olo ja herkut olisivat jääneet syömättä.

Alkoi aika, jolloin asuin vanhempieni luona, kävin iltaisin puutarhalla tienaamassa rahaa ja mihin rahat menikään... Salaostoksiin ja energittömän muidun bussimatkoihin, fillarin jäädessä pysäkille. Huoh!!

Olen jälkeenpäin miettinyt, että mikä sai mut vaan syömään ja syömään ja olemaan harrastamatta liikuntaa. Puuttuiko elämästäni jotain, tarvinko lohdutusta, olinko ahdistunut tai jopa masentunut. Joka tapauksessa kaikki ei varmastikaan ollut ihan kohdallaan.

Hypätään muutama vuosi eteenpäin, kun menin ensimmäiseen pitkäkestoiseen työpaikkaani koulujen jälkeen ja pari vuotta siitä tapasin ensimmäisen aviomieheni. Kaikki oli hyvin tai niin ainakin luulin, mutta muutaman vuoden päästä tuli keskenmeno, siitä taas pari vuotta eteenpäin ja avioliitto alkoi rakoilemaan syystä sun toisesta. Vian toki ollen molemmissa. Kaikki ihmiset ei vaan sovi yhteen... Eroa miettiessäni aloitin harrastaa liikuntaa ja ahdistukseni myötä, joka minut ajoi salille aina uudelleen ja uudelleen ja tuntikausiksi kerralla, pääsin parempaan kuntoon ja sain voimaa tehdä rankan päätöksen eli erota.

Ero auttoi minua paino-ongelmani kanssa hetkellisesti ja en enää mässännyt sillä tavalla kuin ennen. Laihduin useampia kiloja ja tapasin nykyisen mieheni. Silläkin hetkellä minulla oli aikamoisen paljon ylipainoa, mutta kumminkin voin fyysisesti paremmin kuin vuosikausiin, vaikkakin henkisesti olin sillä hetkellä aika rikki, vaikka se ei päällepäin ikinä näkynytkään.

Tähän päälle jatkuvasti muuttuvat työkuviot (mm. ylennys, ystävän/työkolleegan menettäminen ja taloudellisista syistä irtisanominen) ja uudelleen opiskelemaan lähteminen, laukaisivat niin hankalat henkiset paineet esiin, että kävinkin juttelemassa asioista muutaman kerran oikein ammattilaisen kanssa. Ja se kyllä auttoi paljon. Tämä kyseinen ammatti-ihminen auttoi minua mm. tajuamaan elämäni tilanteen vähän paremmin, että minulle oli tapahtunut niin pienen ajan sisällä, niin todella paljon, etten ollut ehtinyt käsittelemään asioita kunnolla ja siksi voin huonosti. 

Sitten meillä tärppäsi kauan toivottu raskaus niin, että se oikeasti näytti onnistuvan ja olin todella onnellinen. Kaikki murheet unohtui ja niin myös viimeiset lohtusyömisetkin ja en myöskään koennut enää tarvitsevani ammattiauttajaa ja hänkin totesi, että vaikutan nyt niin terveeltä, etten enää häntä tarvitse. Toivotti hyvää loppuelämää ja loppuraskautta!

Olin edelleen ylipainoinen, mutta Inkasta ei tullut juurikaan kiloja tai no 6,5kg, joista 5 jäi laitokselle ja loput meni imetykseen, joten olin erityisen onnellisessa asemassa, kun ei tarvinnut jo olevien ylipainokilojen lisäksi enää pudotella raskauskiloja.

MUTTA!! Inkan jälkeen sain tosiaan useampia kiloja pois painoa, mutta aloimme odottaa toista vauvaa ja Aino toikin mulle sitten 20,5kg ja laitokselle jäi niistä ainoastaan 3kg ja oloni oli tosi iso! Osasyy tuohon oli loppuraskauden liikunnan harrastamisen mahdottomuus löystyneen lantion takia, kun jokainen pieni liike sattui todella paljon ja autoakaan en pystynyt enää ajamaan viimeisellä kolmanneksella kipujen takia.

Noista kaikista kiloista sitten otin ja ahdistuin ja alkoi taas lohtusyöminen. No eihän ne silloin mihinkään ne kilot tipukaan, kun mässäilee herkkuja. Tiedostin asian ja se ahdisti mua vaan lisää. Kilot oli pysyviä!

KUNNES eräänä päivänä vaaka näytti 96kg! Aivan järkyttävän paljon ja myös oloni oli jotain aivan järkyttävää! Ei energiaa, ei jaksamista arkihommiin, väsytti, mikään ei huvittanut, en halunnut mennä ulos, enkä katsoa peiliin, lattialta nouseminen oli vaikeaa jne jne. Silloin heräsin! VIHDOIN!!

Ajattelin, että tää ei voi enää jatkua näin. Ei todellakaan! Muuten mä oon kohta vuoteen oma ja en pysty touhuamaan lapsieni kanssa. En halua enää voida pahoin! Haluan olla energinen! Haluan elää elämääni täysillä! Haluan pystyä juoksemaan lasteni kanssa! Haluan viettää kunnon perhe-elämää, harrastaen kaikkia ihania liikunnallisia aktiviteetteja ja nauttia niistä täysillä! Ilman, että on aina täysin märkä paita... hiestä... Haluan tuoksua hyvältä! Haluan tuntea itseni kauniiksi! Haluan tuntea itseni naiseksi! Puhumattakaan seksikkyydestä... Olisi ihanaa olla seksikäs tai edes tuntea itsensä seksikkääksi! Mä ansaitsen parempaa! NYT ON PAKKO TOIMIA!!!! JA PIAN!

Ja niin lähti käyntiin mun loppuelämän elämäntapamuutos! Josta olen tännekin kirjoitellut ja päivitellyt tietoja. Nyt on jo yli 12kg takanapäin, mutta vielä on monta kiloa pudotettavaa jäljelläkin. Mutta nytkin jo tunnen itseni energisemmäksi ja iloisemmaksi. Enää ei ole kauhean paljon niitä lohtusyöntijaksoja (on niitä vielä, mutta onneksi osaan ne jo katkaista...) ja suunta on oikea!

Minun kohdallani lihavuus on sairaus! Sairaus, joka sijaitsee mun kahden korvan välissä... Itsetunto, mukavuudenhalu, toisten mielipiteiden liiallinen vaikuttaminen mun elämään (miellyttämisen haluako?...Miksi ihmeessä...) ja kaikista pahimpana saamattomuus liikunnallisesti! Ne on mun kompastuskiviä, niitä isoimpia! Ne jotka kehtaa vähän väliä kummitella ja ilmoitella itsestään.

Sinänsä jännä juttu, koska työelämässä olen taas täysin erilainen. Siellä olen energinen, tarmokas, päättäväinen ja tulostavoitteinen, joka pystyy hallitsemaan isoja kokonaisuuksia suht helposti. Mutta joo... Eikös sitä sanotakin, että jokaisella on kaksi minää... Kotiminä ja työminä, jotka täydentävät toisiansa ;)

Mutta tosiaan nyt on (uskallanko sanoa...) kaikki paremmassa hallinnassa, kuin vuosiin ja elämäni narut ovat tiukasti kiinni hyppysissäni! Vielä on paljon matkaa normaali painoon, mutta kyllä mä sen vielä saavutan =) Nyt mulla on vähän taukoa tiukasta ruokavaliosta ja elokuun jälkeen taas jaksan entistä innokkaammin tavoitella normaalipainoa =)

Varsinkin, kun mulla on täällä blogissakin aivan ihania tsemppareita lukijoina! KIITOS!



#lihavuus #onkolihavuussairaus #sairaus #elämäntapamuutos #herääminen #mitämieltäsinäolet

3 kommenttia:

  1. Kiitos tästä tarinasta! Hurjan paljon tsemppejä sinne!! Ja todellakin, suunta kun pysyy oikeana, niin ei kiirettä... Kyllä se normaalipaino sieltä saavutetaan! :) Hienoa kuulla, että fiilikset on nyt paremmat kuin aikoihin, siitä on hyvä jatkaa eteenpäin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti kommentista ja tsempeistä =) Fiilikset ovat hyvät, mutta vähän pelottaa, että tuleeko tällä tauolla kiloja takaisin... Mutta jos tulee, niin josko olis sitten syksyllä niitä enemmän energiaa pudotella ;)

      Poista
    2. Jos ottaa painonhallinnanopettelun tavotteeks nyt tauolla ;) Ei tiukkaa dieettiä, mutta ei myöskään herkkuövereitä..

      Poista

Kiitos kommentistasi =)