s Mammalaiffii: Toistamiseen äidiksi

lauantai 2. toukokuuta 2015

Toistamiseen äidiksi

"Muistan sen kuin eilisen päivän. Esikoiseni syntymän. 17 rankkaa tuntia ja vihdoin rakkauspakkaus oli sylissäni. Tuo ihana tyttö, joka teki minusta vihdoin äidin, meistä perheen ja toteutti näin minun pitkäaikaisen unelmani." 

Inkan syntymän jälkeen meni vajaa puoli vuotta, kunnes seuraava unelma kolkutti jo olalle. Unelma saada sisarus Inkalle. Unelma, joka oli myös mieheni unelma. Molemmat meistä halusi nelihenkisen perheen.

Asiaa pohdittiin monesta näkökulmasta. Olin jo kerran jäänyt opiskelustani tauolle raskauden ja äitiysvapaiden takia. Toinen lapsi tulisi venyttämään opiskeluja todella pitkälle. Mutta toisaalta olimme jo sen ikäisiä, että lapset tulisi tehdä aikamoisen pian. Ikiemme takia emme voineet antaa 5 vuoden ikäeroajatukselle tilaa... Ja toisaalta molemmat meistä olikin sitä mieltä, että olisi parempi yrittää toista lasta mahdollisimman pian, jotta heistä olisi enemmän seuraa toisilleen.

Jos jatkaisin opiskelut loppuun, olisin 35 vuotias ennen seuraavan raskauden yrittämistä ja josko tärppääminen taas venähtäisi kahdella tai kolmella vuodella, niin olisin lähes 40 vuotias synnyttäessäni. EI, sitä emme halunneet ja päätimme alkaa samantien yrittämään toista lasta, vaikka nelihenkisen perhe-elämän haasteellisuus vähän pelottikin.

Aino muutaman tunnin vanhana




Tällä kertaa saimme elää jännityksessä 7 kk, kunnes eräänä päivänä mun rintani alkoi taas kipeytymään ihan pahuksen kipeiksi ja ajattelin, että jahas... Taitaa taas tulla rajut kuukautiset ja ovat pahukset vielä ajoissakin. 

Mutta kuukautisia ei näkynyt ja rinnat kipeytyi kipeytymistään ja sitten mulla alkoi olemaan lähes aina kuuma. Siinä vaiheessa mun hälytyskellot alkoi soida ja kävin hakemassa raskaustestin ja tein sen seuraavana aamuna. JA KAPPAS! Testiin tuli niin vahvat kaksi viivaa, kuin vain siihen voi tulla eli meitä oli onnistanut!

Samalla kun iloitsin testin tuloksesta, niin muististani hiipi ajatukset ensimmäisen synnytyksen kauheista kokemuksista esiin ja alkoi pelottaa koko juttu. Olin iloinen, mutta peloissani! 

Kerroin tuloksesta miehelleni ja hän oli oikein tyytyväinen, ettei meidän tarvinnut enempää odotella uudelleen raskautumista, vaan josko kaikki menisi hyvin, niin Inka saisi sisaruksen mukavalla ikäerolla.

Toinen raskaus oli aivan erilainen, kuin ensimmäinen. Inkaa odottaessa voin todella hyvin ja kipuja ei juurikaan ollut. Mutta tässä toisessa raskaudessa kun toinen raskauskuukausi koitti, niin alkoi pahoinvointi! EI, en viettänyt päiviäni pää pytyssä. Mua kyllä oksetti ihan kokoajan, mutta jouduin käymään vessassa vain silloin tällöin ja silloinkaan ei mitään ylös tullut, mutta olo oli aivan järkyttävä! 

Mammaystäväni suosituksesta hankin itselleni pahoinvointirannekkeet ja voi sitä autuutta! Ne auttoi, vaikka en niihin ollut uskonutkaan. Olin niin onnellinen.

Tässä välissä sain nauttia muutaman kuukauden mukavasta raskaudesta.
Tosin mahani alkoi kasvaa tällä kertaa hurjan aikaisin isoksi ja Inkan hoitaminen vaikeutui päivä päivältä. Mutta onneksi kipuja ei ollut!

KUNNES koitti raskausviikko 18! Silloin kohtu oli jo niin iso ja paikkani alkoivat muokkautua oikein kunnolla tulevaa varten ja lantioni löystyi todella paljon. Tämä vaikeutti hurjan paljon kaikkea. Minulle tuli järisyttävän pahoja lantiokipuja ja liikkuminen päivä päivältä vaikeutui. Yritin kyllä käydä ulkosallakin hissukseen kävelemässä Inkan kanssa jne, mutta EI, ei se auttanut ja päiviini kuului monia tuskastuneita äännähdyksiä ja paljon kipua!

Kysyin neuvolasta useamman kerran, että eikö asialle ole mitään tehtävissä tai kipuihin apua, vastauksena: ota panadolia. Yritin kumminkin välttää kipulääkkeitä viimeiseen asti ja kun niitä otin, ei ne auttaneet. 

Raskausviikolla 25 en pystynyt enää auton rattiin kipujen takia, sillä kun painoin oikealla jalalla kaasua tai jarrua, niin tuska oli niin kova, että huuto pääsi suusta ulos ihan väkisin. 

Loppuraskaus oli näiden tuskien takia todella pitkä ja toivoin kokoajan, että tämä raskaus ei olisi täysiaikainen, vaan pääsisin paria viikkoa helpommalla kuin ensimmäisellä kerralla. Niin kyllä neuvolassakin veikattiin raskausmahani koon puolesta, sillä se oli todella iso. Ennen joulua jo neuvolan täti sanoi, että pakkaahan sairaskassi valmiiksi, koska teille saattaa tulla jouluvauva!

Inka isänsä kanssa katsomassa mua ja Ainoa sairaalassa

Tämän takia äitini tuli punkkaamaan meille pian joulun jälkeen, jotta olisi valmiina hoitamassa Inkaa, kun lähtö sairaalaan tulisi. Meni päivä, meni toinen... Meni melkein viikko ja uuden vuoden yönä supistukset olivat niin tiheät ja kivuliaat, että meille tuli sairaalaan lähtö ja lähdimme ajelemaan Salon sairaalaa kohden. Matkalla supistukset kovenivat entisestään... 

Pääsimme sairaalaan ja meidät otettiin sisään. Aloitettiin käyrien ottaminen. Supistukset olivat vahvoja, mutta en ollut vielä kuin 3 cm auki. Pääsin lillumaan ammeeseen, josko se auttaisi supistuksiini vähän. Ja niinhän se auttoikin. Kun vesi jäähtyi, lähdimme takaisin seurantahuoneeseen ja tarkistettiin tilanne. Edelleen sama tilanne ja supistukset eivät olleet tarpeeksi voimakkaita. Meidät jätettiin käyrille odottamaan synnytyksen etenemistä. Vietettiin yö sairaalassa... Aamuun mennessä supistukset olivat lieventyneet niin, että meidät kotiutettiin.

Ahdisti... Olin todella kipeä supistusten määrästä ja lantion takia. Hyvä kun pystyin autossa istumaan. Palattiin kotiin ja kiipesin sänkyymme nukkumaan, todeten äidilleni: väärä hälytys! Äitini jäi meille edelleen auttelemaan Inkan kanssa.

Meni viikko ja vihdoin 7-8.1. yöllä lapsivedet poksahti sänkyyn. Tällä kertaa ne olivat normaalin väriset vedet, Inkastahan tuli aikoinaan vihreät vedet... Soitin sairaalaan ja lähdimme ajelemaan sairaalalle. Matkalla alkoi aikamoiset supistukset ja ne kokoajan voimistuivat. Matka tuntui loputtoman pitkältä!

Saavuimme sairaalaan ja taas meidät laitettiin käyrille. Mut tutkittiin ja olin 4 cm auki. Eli odottelua tiedossa taas. Meidät jätettiin seurantahuoneeseen odottelemaan. Ei mennyt kuin muutama tunti ja tuntui siltä, että kroppani olisi ollut tulessa, kun supistukset tulivat ja menivät. Ne olivat todella voimakkaita ja tuskaisia. Onneksi ei mennyt kauaa, kun mut tultiin tutkimaan ja olinkin jo 7 cm auki ja kätilö lähti tilaamaan Epiduraalia ja samalla laittamaan salin meille valmiiksi.

Ihan hetken päästä päästiin saliin ja meni hetki ennen kuin lääkäri saapui antamaan epiduraalipuudutuksen. Sen aikaa olin ilokaasun varassa, joka auttoi onneksi vähän. Olin kunnon "pöhnässä" kun lääkäri saapui ja silti todella tuskainen. Onneksi epiduraali auttoi aika nopeasti, mutta se pahus ei auttanutkaan kokonaan!! Supistukset olivat niin voimakkaat, että ne iskivät epiduraalin läpi ja jouduin silti turvautumaan ilokaasuun kokoajan.

Ei mennyt kuin reilu tunti, kun tuntui, että mä teen kohta kuolemaa, jos en saa uutta epiduraalia ja onneksi kätilö pian tulikin katsomaan tilannetta ja samantien mulle tuli ihan jäätävä tarve ponnistaa ja kätilö sanoi, että täällähän ollaan valmiina toimiin. Ettei toista annosta epiduraalia tarvita, nyt ponnistetaan teidän vauva maailmaan.

Siinä vaiheessa melkein aloin itkemään, koska kivunlievityksen vaikutusta ei enää ollut ollenkaan ja joutuisin ponnistamaan vauvan maailmaan jälleen kerran ilman "tuska-apua". Viimeeksi kesti 2 tuntia, nyt tuskatila on edellistä synnytystä suurempi, niin en kestäisi moista tuskaa.

Ponnistin, ponnistin ja ponnistin, kun supistuksia tuli ihan kokoajan. Välillä taukoamatta. Ei auttanut... Minut kiepsautettiin kontilleni, sillä vauva oli niin ylhäällä, että se piti saada alemmas, jotta syntyisi. Tämä asento toi minulle kirjaimellisesti tunteen, että kroppani halkeaa lantiota myöden ja en yksinkertaisesti pystynyt siinä asennossa ponnistamaan juuri lainkaan. Onneksi kuitenkin asento oli auttanut sen verran, että vauva oli laskeutunut alemmas ja seuraavalla työnnöllä saatiin vauvan pää ulos. Sitten kätilöt jotain höpisivät keskenään... Ja sitten mua kehotettiin, että NYT, nyt on saatava ULOS! Ponnista niin lujaa, kuin ikinä pystyt ja niin pitkään kuin pystyt! Ja niin minä tein, sattui ihan hemmetisti ja tunsin halkeavani, mutta minä vaan ponnistin ja ponnistin ja sieltä vauva tupsahti kätilöjen avulla ulos ja meni tovi, ennen kuin vauva alkoi itkemään, mutta kumminkin alkoi.

Sain vauvan rinnalleni ihailtavaksi ja kätilö kehui minua kovin, että tein tosi hienoa työtä, että synnytys oli haasteellinen ja olin jaksanut silti hienosti. Olin todella yllättynyt, kun sain tietää synnytyksen ponnistusvaiheen kestäneen vain noin 15 min. Se tuntui meinaan pidemmältä, kuin esikoisen ponnistusvaihe, joka oli 2 tuntia.

Seuraavana päivänä, kun oltiin jo osastolla, mulla oli palautekeskustelu kätilön kanssa ja selvisi, että josko sillä viimeisellä ponnistuksella en olisi jaksanut meidän Ainoa ponnistaa maailmaan, niin hän olisi joutunut leikkaamaan välilihani. Ainolla oli ollut napanuora kaksi kertaa kaulan ympäri ja vaikka hänen arvonsa olivatkin pysyneet hyvinä, oli alkanut happiluku sen verran laskea, että alkoi olla kiire saada hänet ulos. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin!!

Aino nyt, 1v 3 kk ikäisenä.

Nykyään meillä on aivan ihana, pirteä ja touhukas typykkä. Joka leikkii mieluusti isosiskonsa kanssa, on välillä mahdoton höpöttäjä, käveleekin jo ja välillä tykkää kiusoitella vanhempiaan ja käkättää päälle.


Nyt me ollaan onnellisesti nelihenkinen perhe ja perheunelmamme on toteutunut! Mistäköhän sitä seuraavaksi unelmoisi ;)



Kirjoitin aikanaan Mammaliigan puolella ensimmäisestä raskaudestani. Siitä miten minusta ensimmäistä kertaa tuli äiti. Jos asia kiinnostaa sinua, niin postauksen pääset lukemaan TÄSTÄ!

Kirjoitin Mammaliigan puolella myös tsemppikirjeen itselleni raskaaksi tulemisen haasteellisuudesta, kun ensimmäisen lapsen saaminen vaan kesti ja kesti... vuosia... Sen postauksen pääset lukemaan TÄSTÄ!



#äitiys #synnytystarina #toinenlapsi #synnytys

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi =)