s Mammalaiffii: Kelpaanko sellaisena kuin olen?

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Kelpaanko sellaisena kuin olen?

Yleensä yritän pitää blogini jutut positiivisina, mutta nyt kun koulukiusaaminen on ollut esillä monessa paikassa, niin ajattelin kirjoitella siitä myös omat kokemukseni. Kokemukseni eivät ole niin pahoja, kuin useat uutisoidut tapaukset, mutta ovat ne elämääni vaikeuttaneet ja vieläkin kummittelevat välillä mielessä. 

Tarinani koulukiusattuna olemisesta...


Olin toisella luokalla noin 8 vuotias reipas pieni tyttö, kuten muutkin luokkani tytöt. Minua oli heti koulun alusta lähtien onnistanut ja olin saanut parhaimman ystäväni samalle luokalle kanssani. Olin onnellinen. Kunnes tuli aika valita toinen vieras kieli, jota haluaisin alkaa harjoittelemaan. Jotta koulu pysyisi samana, valittiin minulle englannin kieli. Mutta niinpä ei tehtykään parhaan kaverini perheessä ja hän vaihtoi sen takia koulua. Tunsin olevani hylätty. Siitä lähtien koulumatkat kävelin lähes aina yksin ja ei mennytkään kauaa, kun yksi poika luokaltani huomasi asian ja odotti minua joka päivä matkalla jossain piilossa tai juoksi minut kiinni, kiusatakseen minua. Sanoin kiusaaminen oli pahinta, lisäksi minun pyöräni päätyi useasti ojaan, itsekin jouduin välillä ojaan/pusikkoon tai sitten minut vaan kaadettiin kumoon. Reppuani heiteltiin ja tavaroita keräsin useasti ympäriinsä maasta kyyneleet valuen, kun poika vihdoin oli jättänyt minut rauhaan.

Pidin kaiken salassa kauan... Kunnes, pojalta tuli syntymäpäiväkutsu. Minulle, tytölle, jota hän kiusasi päivittäin. Itkin salaa vessassa, kun en halunnut mennä, peläten julkista nöyryytystä kavereitteni nähden. Kun päivä koitti, kumminkin menin ja onneksi poika ei kiusannut minua kavereitteni nähden. Lähdin kotiin ja pelko ja jännitys laukesi ja itkin koko kotimatkan. Kotona naamani oli ihan punainen ja kerroin äidilleni kiusaamisesta. Äitini otti yhteyttä hänen äitiinsä ja kiusaamista ei kuulemma enää esiintyisi.

Seuraava koulupäivä päättyi ja tuli kotimatkan aika. Siellä tämä poika minua taas odotti yhden puskan takana ja pomppasi esiin, kun minä olin kohdalla. Hän oli vihainen, että olin kertonut kiusaamisesta ja en muista tarkkoja sanoja, mutta antoi kumminkin minun kuulla kunniani, että kuinka huono ja arvoton ihminen olen.

Mutta pian minua onnisti! Poika oli ollut muutenkin koulussa häirikkö, niin nyt se oli huomattu. Poika joutui 3 luokan loppupuolella tarkkikselle, eri kouluun. Olin niin iloinen. Nyt se loppuisi. Saisin kulkea koulumatkani rauhassa.

Mutta! Pari muuta poikaa oli ollut muutaman kerran todistamassa kiusaamistani ja päätti jatkaa sanallista kiusaamistani. Ei onneksi joka päivä. Eikä koulumatkalla. Yleensä silloin, kun menin kaverin luo ja asuivat siinä lähellä ja huomasivat minun tulevan. Ajattelin... Kyllä minä tämän kestän, olen vahva!

5 luokalla nämäkin kaksi poikaa siirtyi toiseen kouluun, tarkkikselle ja VIHDOIN! Vihdoin kiusaaminen loppui! Se oli aivan ihanan vapauttavaa!

Mutta koulukiusaaminen oli kumminkin jo ehtinyt jättämään jälkensä. Olin syrjääntynyt. En uskaltanut ottaa osaa keskusteluihin koulukavereitteni kanssa, niin kuin olisin halunnut. Olin hiljainen, kun pelkäsin olla oma itseni. Pelkäsin, että olisin outo, juuri sellainen, kuin miksi minua oli aina haukuttu... Pelkäsin, että saan oudon leiman otsaani ja taas löytyy joku syy kiusata minua. En enää halunnut kokea kiusaamista, en missään muodossa!

Tuli aika mennä yläasteelle ja porukka vaihtui. Mielessäni minä vapauduin vankilasta... Joskin minun itsearvostus oli "hakattu riekaleiksi", mutta pärjäsin kumminkin aika mukavasti yläasteella. Tuli opiskelun aika ja pääsin opiskelemaan Kauppikseen ja siellä elämäni alkoi vihdoin kukoistamaan. Tunsin olevani hyvä, minusta tykättiin ja minun osaamiseeni tukeuduttiin ja minua arvostettiin. Ne kolme vuotta olivat se piristysloma, jota kaipasin todella paljon tuollaisen höykytyksen jälkeen.

Mutta vielä tänäkin päivänä tuo kiusaaminen aiheuttaa mulle sitä, etten uskalla olla oma itseni joka tilanteessa tai varsinkaan uusia ihmisiä kohdatessani. Vieläkin ne kiusaajien sanat kummittelee mun mielessäni, että oon huono ja arvoton ihminen, jonka ei ikinä olisi pitänyt syntyä. Se kiusaaminen vei multa myös kyvyn luottaa ihmisiin kunnolla, vaikka olisin tuntenut heidät todella kauan. Ja tosiaan!! Mulla on edelleenkin aika ajoittain tunne, että en kelpaa sellaisena kuin olen. Ja todella usein mietin, että mitä voisin tehdä toisin tai mimmonen mun pitäisi olla, että kelpaisin... 

Mutta silti tiedän, että ainakin lähimmäisilleni:

Kelpaan sellaisena kuin olen!


Tällainen oli minun kertomus koulukiusauskokemuksistani. Oletko sinä ollut kiusattu tai kiusaaja? Kerro ihmeessä kokemuksistasi. Olisi mukavaa saada mm. kohtalotovereiden tarinoita tietoon tai kuulla, että miksi joku on ollut kiusaaja. Johtuiko se siitä, että pelkäsi itse tulevansa kiusatuksi vai mistä?

Jos et uskalla tai halua kokemuksiasi tähän postaukseen kommentoida, niin voit lähetellä minulle sähköpostia halutessasi: mammalaiffii@hotmail.com.


Ja muistakaahan kuvassa olevat, kuuluisat Albert Einsteinin sanat ja puuttukaa kiusaamiseen, sillä se on todella iso apu, sekä henkisesti että fyysisesti kiusatulle ja uskokaa pois, se tekee myös teidät onnellisemmiksi.

Maailma on vaarallinen paikka, ei niiden takia, jotka tekevät pahuuksia, vaan niiden takia, jotka niitä näkevät ja eivät tee asialle mitään. - Albert Einstein


#koulukiusattu #koulukiusaaminen #kelpaankosellaisenakuinolen

7 kommenttia:

  1. Tunnistan itseni tosi hyvin noista tunteista...

    Itse oon ollut koulutaipaleen alusta asti kiusattu, hyljeksitty, yleinen naurunaihe. Aina oon ollut ylipainoinen joten oon ollut helppo kohde, olin myös syrjäkylältä eikä koulun alkaessa ollut ketään tuttua samaan kouluun menossa. Kaverit omalta kylältä meni ruotsinkieliseen kouluun. Pariin ihmiseen tutustuin siinä alkuvaiheessa jotka sitten aina tiukan paikan tullen käänsivät mulle selkänsä ja pilailivat kustannuksellani.
    Milloin oli läski ja lihapulla ja millon piiristä mulle naurettiin ja osoiteltiin. Käytävillä hypittiin selkään. Sen kummempaa fyysistä ei ole koskaan ollut mutta se että aina suljettiin pois piiristä. Jos musta oli jotain hyötyä niin sit kelpasin mukaan, muuten en. Keskityinkin sitten opiskeluun ja pärjäsin loppupeleissä tosi hyvin. Ala-asteella asiaan yritettiin puuttua moneen kertaan mutta eipä opettaja mitään tehnyt, puhutteli joskus ja kaiken huippu oli sen jälkeen kun koulun terveydenhoitaja näki tämän selkään hyppimisen ja -hän- kertoi asiasta opettajalle; opettaja otti meidän molemmat osapuolet luokan ulkopuolella ja tämän kiusaajan kuullen totesi että mun pitäisi kasvattaa vähän paksumpi nahka eikä olla niin herkkä.
    Opettajani myös pakotti mut telinevoimistelutunnilla tekemään kuperkeikkoja telineellä vaikka selkeesti sanoin etten halua/uskalla. Seuraavana päivänä oli koko alavatsa pelkkää mustelmaa ja kun sitten äitini oli yhteydessä kouluun niin taas mun pitäis selkeemmin sanoa jos en jotain halua tehdä...että näin...

    Yläasteelle siirryttäessä meni luokka uusiksi eikä yllättäen kovin moni ollut laittanut mua niihin ketkä tahtoisi samalle luokalle. Yksi tuttu tyttö...siinä se. Sitten tuli synttärikutsuja ja mä olin taas se ainoa kenelle ei kutsua tullut. (Tämä ihminen kyllä on tällä hetkellä yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni, joskus elämä yllättää!)

    Jossain vaiheessa seiskalla sitten päätin etten jaksa välittää, lähdin mukaan tukioppilas-ja oppilaskuntatoimintaan ja olin esille vaikka missä tempauksissa ja juontamassa tilaisuuksissa. Loppu sitten menikin ihan kivasti siihen asti että tein sen "virheen" että lähdin ihan muualle lukioon. Keskiarvo sen salli että pääsin tosi hyvään kouluun helposti sisään, vaan ei yhtään tuttua siellä. Taustojen takia uusiin ihmisiin tutustuminen ja heihin luottaminen on edelleen tosi vaikeaa, yhtään pysyvää ystävää ei sieltä jäänyt ja talsin sen läpi vähän väkisin. AMK:ssa sama poissulkeminen taas jatkui, ehkä mä en vaan sovi joukkoon, ehkä mussa on joku mikä monia ärsyttää. En tiedä. Mutta monet monet kerrat oon miettinyt sitä että mikä mussa on vikana, miksen kelpaa.

    Nyt kun on mies ja perhettä niin kyllä mieskin on saanut mun epävarmuudesta kärsiä, onneksi se on jaksanut vakuutella mulle heikkoina hetkinäni että oon hänelle just se oikea ja ihana. Monet tapaamiset on jäänyt menemättä kun jänistän viime tipassa "ei ne kuitenkaan musta tykkää" ajatuksen vallatessa pään.

    Henkiset arvet on ikuiset

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, että jaoit kokemuksesi. Kyynelehtien luin tarinasi. Tiedän niin hyvin nuo tunteet, kun tuntee itsensä hyljätyksi ja syrjityksi. Ja myöskin sen, kun "ystävät" kaipaavat seuraasi vain silloin, kun susta on hyötyä. Huih... Kauheeta ajatella niitä aikoja, mutta totesin omista kokemuksistani kirjoittaessa, että kirjoittaminen niistä varmasti auttaa mua pääsemään vielä paremmin irti niistä, mitä nyt jo olen päässyt.

      Tsemppiä ja voimia sulle jatkoon <3

      Poista
  2. Täällä myös eräs koulukiusattu. Kirjoitan aiheesta omaan blogiin kunhan saan rykäistyä tämän täyttä elämää viikon pois alta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja kiitos kun uskalsit jakaa oman kertomuksesi.

      Poista
    2. Heitäppä sitten linkkiä tulemaan, niin tulen lukemaan kokemuksistasi <3

      Poista
  3. Olit rohkea kun jaoit kokemuksesi! <3 Toivottavasti tämä poika lukee tämän postauksen ja tuntee terävän piston sydämessään.
    Minä olin aikanaan semi-koulukiusattu. Olin hieman hylkiö ja minua pidettiin outona. Kun puhuin jotain, minua katsottiin nenänvartta pitkin ja käskettiin olla hiljaa. Kiusaaminen oli lähinnä henkistä huomiottajättämistä ja nälvimistä. Silti se satutti. Kerran minua satutettiin fyysisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, että jaoit omat kokemuksesi. Mielestäni kiusaaminen on aina kiusaamista ja välillä onkin juuri niin, että se henkinen kiusaaminen on paljon pahempaa kuin fyysinen, vaikka fyysinen kiusaaminen onkin tavallaan rajumpi juttu. Mutta siitä on helpompi tehdä rikosilmoitus tms, kun taas henkistä kiusaamista on vaikeata todistaa.

      Ja kun lapsena sitä osaa niin heikosti puolustaa itseään... Tai ainakin minä olin sillä tavalla neuvoton ihan pienenä tyttönä...

      Tsemppiä ja voimia <3

      Poista

Kiitos kommentistasi =)